Paju / Kurvinen / Saarikoski Kuviteltu avaruus

Matkoja maan ulkopuolelle
1. Auflage 2022
ISBN: 978-952-68776-6-2
Verlag: Kulttuurihistorian seura
Format: EPUB
Kopierschutz: 6 - ePub Watermark

E-Book, Finnish, 294 Seiten

Alkaneesta 2020-luvusta ennakoidaan uutta avaruusaikaa, minkä vuoksi elämme jälleen avaruuden kuvittelun nousukautta. Mielikuvituksessaan ihmiskunta on kuitenkin lentänyt avaruuteen jo ennen 1900-luvun puolimaissa käynnistynyttä avaruuden valloitusta. Kuvittelua on tarvittu teknisten edistysaskeleiden lisäksi kaikissa maailmankaikkeuden tutkimuksen vaiheissa. Kuviteltu avaruus: Matkoja maan ulkopuolelle on kulttuurihistoriallinen avaus näihin fantasian ja vaihtoehtojen pohtimisen muotoihin. Kirjan artikkelit käsittelevät avaruutta koskevaa ajattelua niin kirjallisuudessa, populaarikulttuurissa kuin tieteellisessä tutkimuksessa. Teos keskittyy toisen maailmansodan jälkeen käynnistyneisiin avaruuslentojen vuosiin, mutta luo katsauksia myös avaruuden kuvittelun varhaisempaan historiaan. Artikkelikokoelma sai alkunsa ihmisen Kuuhun astumisen 50-vuotisseminaarista, joka järjestettiin Turun yliopistossa keväällä 2019.

Autoren/Hrsg.

Paju, Petri

Kurvinen, Heidi

Saarikoski, Petri

Leseproben

Johdannoksi – Avaruutta kuvittelemassa
Heidi Kurvinen, Petri Paju &
Petri Saarikoski
Maata kiertävällä radalla pyöri viime vuoden syyskuussa 2 218 satelliittia. Niiden avulla valtiot ja erilaiset organisaatiot voivat seurata esimerkiksi ilmastonmuutoksen vaikutuksia tai helpottaa navigointijärjestelmien avulla hengenpelastusoperaatioita. Ja paljon muuta.1 Näin kirjoitettiin Helsingin Sanomissa maaliskuussa 2020, juuri ennen kuin Suomi laitettiin kiinni maailmalla riehuvan koronapandemian vuoksi. Yhä useampi valtio pyrkii tällä hetkellä saamaan osansa kustannusten halpenemisen vilkastuttamasta avaruustoiminnasta, ja myös Suomi haluaa suurvaltojen rinnalla Euroopan kautta avaruuteen.2 Yhdysvaltojen varapresidentti Mike Pence esittikin vuonna 2019 avaruuskilpailun olevan yhtä todellista kuin 1960-luvulla. Panokset tosin ovat hänen mukaansa vielä kovemmat.3 Valtioiden ja yritysten toiminnan lisääntyminen maapallon ulkopuolella tarkoittaa, että uutta nousukautta eletään myös avaruuden kuvittelussa. Louhitaanko Kuusta kohta malmeja, pääseekö ihminen Marsiin? Kuvittelu liittyy olennaisesti myös siihen kysymykseen, keiden tavoitteiden ja minkä arvojen mukaan avaruudessa tulevaisuudessa toimitaan. Avaruuden kuvittelu alkoi kuitenkin jo kauan ennen niin sanottua kilpajuoksua Kuuhun. Maan ulkopuolinen on kiehtonut tutkijoita ja taiteilijoita ihmiskunnan historian alkuajoista lähtien. Kuvittelu kuitenkin tiivistyi toisen maailmansodan jälkeisiin vuosikymmeniin, jolloin tekninen kehitys ja suurvaltojen välinen valtakamppailu siirsivät ihmisen ”avaruusaikaan”. Tässä kirjassa keskitymme juuri noihin vuosikymmeniin, vaikka kohdennammekin katseen paikoin sekä kuvittelun varhaisempiin vaiheisiin että nykypäivään. Avaruuden kuvittelu ja avaruutta koskeva tieteellinen tutkimus liittyvät niihin peruskysymyksiin, joita ihmiskunnan historiassa on kysytty toistuvasti: keitä me olemme ja mikä on meidän asemamme kaikkeuden keskellä? Varhaisimmassa, niin kutsutussa aristoteelisessa maailmankuvassa Maa ajateltiin maailmankaikkeuden liikkumattomaksi keskukseksi, jota planeetat kiersivät. Antiikin ajan ihanteiden mukaisesti maailmankaikkeuden ajateltiin jakautuvan kuunyliseen ja kuunaliseen maailmaan, jotka lähtökohtaisesti olivat toisistaan poikkeavia. Siinä missä kuunylisessä maailmassa kiertäviä taivaankappaleita leimasi muuttumattomuus, kuunalisessa maailmassa sijaitseva maapallo oli jatkuvassa muutoksen tilassa. Tämä maailmankuva piti pintansa uudelle ajalle asti, jolloin Nikolaus Kopernikus julkaisi ajattelua mullistaneen aurinkokeskisen mallinsa vuonna 1543. Kopernikuksen järkeily ei pohjannut niinkään tieteelliseen havainnointiin, vaan hänen kristillis-mystisestä maailmankuvasta nousseeseen tapaansa käsittää maailmaa. Tieteentekijät kehittivät mallia kuitenkin eteenpäin. Tähtitieteilijä Galileo Galilein parantelema kaukoputki auttoi tutkijoita tekemään aiempaa tarkempia havaintoja avaruudesta, mikä tuki Kopernikuksen esitystä. Johannes Kepler puolestaan huomasi planeettojen kiertoratojen olevan ellipsin muotoisia, ja havainnon pohjalta muotoiltiin niin sanotut Keplerin lait. Lopullisen vahvistuksen aurinkokeskinen maailmankuva sai fyysikko Sir Isaac Newtonin muotoilemista mekaniikan laeista vuonna 1686.4 Tieteelliseen vallankumoukseen liittynyt aurinkokeskisen maailmankuvan hahmottaminen lisäsi tutkijoiden kiinnostusta Maan ulkopuoliseen ja samalla avaruus kiehtoi myös ihmisen mielikuvitusta yhä enemmän. Sekä tiede että mielikuvitus yhdistyivät jo Keplerin työssä. Kaunokirjallinen kiinnostus näkyi hänen kuolemansa jälkeen julkaistussa Somnium-teoksessa, johon tutustumme myöhemmin tässä kirjassa. Avaruuskiinnostus eteni aivan uudelle tasolle, kun 1800-luvun jälkipuoliskolla muotoutunut tieteisfiktio ammensi oman aikansa tutkimustiedosta ja lisäsi siihen mielikuvituksellisia elementtejä. Erityisesti maan ulkopuolisen elämän mahdollisuuden etsiminen on kysymys, jonka pohdinta on kutkuttanut monen mielikuvitusta. Kertomukset avaruuden valloittamisesta ja vieraista sivilisaatioista ovat myös heijastuksia ja tulkintoja kirjoittajan omasta ajasta. Fiktion avulla olemme voineet käsitellä puhtaasti eskapististen fantasioiden ohella myös yhteiskunnallisia pelkoja ja ongelmia. Tällöin avaruus on näyttämö, jolle ihminen on sijoitettu utopistista teknologiaa käyttäväksi matkalaiseksi. Tieteisfiktiossa onkin ammennettu ideoita myös avaruustutkimuksesta. Esimerkkinä voidaan mainita Mars-planeetalle lähetetyt robottiluotaimet, jotka ovat kaivaneet sen maaperää ja etsineet jälkiä sen pinnalla muinoin velloneista meristä. Marsin meret saattoivat ylläpitää alkeellista elämää, ja tämä mahdollisuus jäätyneen ja kuivuneen maapinnan alta löytyvästä elämästä onkin kiehtonut ihmisten mieliä. Science fiction -kirjallisuus on toisaalta antanut ideoita myös tutkijoille. Kysymys siitä, voimmeko joskus lähitulevaisuudessa aloittaa punaisen sisarplaneettamme asuttamisen, on elänyt rinnakkain niin avaruustutkimuksessa kuin sen fiktiivisissä esityksissäkin. Kun ihminen tutkii avaruutta, hän tutkii samalla itseään. Kuulennoilla otetut kuvat maapallosta nousemassa Kuun lakeuden yläpuolelle ovat konkreettisia esimerkkejä katseesta, jolla asetamme oman sivilisaatiomme ja ”Avaruusalus Maan” osaksi aurinkokuntaa. Avaruudesta kuvattuna maapallo tuntuu yllättävän hauraalta ja haavoittuvaiselta valtaisan mustan valtameren keskellä. Kuvan syvälle perspektiiville ei näy loppua. Ehkä voimakkaimmin tunnelataus tulee esille Voyager 1 -luotaimen vuonna 1990 ottamasta valokuvasta, jonka se kuvasi ennen poistumistaan aurinkokunnasta: maapallo on kutistunut yhdeksi siniseksi pikseliksi kuvan alareunassa. Tuo pikkuruinen pikseli sisälsi meidät kaikki – ihmiskunnan ja koko sen historian. Avaruuden valloituksen inhimillinen ulottuvuus on kietoutunut myös ihmisen avaruuteen viemiin esineisiin. Vuosina 1968–1972 Kuussa vieraili 24 yhdysvaltalaista astronauttia, joista 12 laskeutui sen pinnalle.5 He jättivät Kuuhun NASAn hyväksymiä henkilökohtaisia tavaroita eri laskeutumispaikoille. Osa esineistä oli pyhitetty avaruuskisan aikana kuolleiden yhdysvaltalaisten astronauttien ja neuvostoliittolaisten kosmonauttien muistolle. Suuri osa niistä liittyi kuitenkin astronauttien henkilökohtaiseen elämään. Esimerkiksi Apollo 16 -lennon astronautti Charles Duke laski Kuun pölyiselle pinnalle valokuvan perheestään huhtikuussa 1972. Muovipussiin pakatun kuvan oli ottanut NASAn virallinen valokuvaaja Ludy Benjamin, ja siten teko oli paitsi sentimentaalinen myös tärkeä osa Apolloavaruusohjelman virallista ideologiaa. Matkoihin liittyneet tunnelataukset olivat ainutkertaisia siinäkin suhteessa, että nämä kuumatkat ovat nykypäivään asti ainoita tutkimusretkiä, joilla ihminen on poistunut Maan vetovoimakentästä ja vieraillut toisella taivaankappaleella. Kuuhun jätetyt esineet kertovat ihmisen ja avaruuden välisestä monimutkaisesta ja osin ristiriitaisesta suhteesta. Avaruutta on tutkittu vuosituhansia, mutta kylmän sodan vuosina tutkimusretket alkoivat muuttua, jos eivät aivan arkipäiväisiksi tapahtumiksi, niin ainakin sellaisiksi, jotka nähdään normaalina osana aikamme yhteiskuntaa ja kulttuuria. Avaruuden tutkimus on vaatinut eksaktia tiedettä, mutta samalla se herättää runsaasti tunteita: haltioituneisuutta ja kiinnostusta, pelkoa ja jännitystä. Yhtäältä ihmiskunta on haravoinut niin omaa aurinkokuntaansa kuin kaukaisia tähtiä ja galaksejakin sekä tutkinut luotaimillaan tähtien välistä äärettömyyttä. Toisaalta niin sanotusta avaruuden valloituksesta on tehty osa maapallon poliittista valtataistelua, jossa avaruusteknologian kehittämistä on pidetty maiden teknisen mahdin äärimmäisenä osoituksena. Ristiriitaisuuden tunne avaruuden äärellä on kuitenkin ymmärrettävää. Katsomme ikään kuin äärellisestä maailmasta äärettömyyteen. Ihmiskunnalle mielikuvitus ja kuvittelu ovat olleet keskeisiä hahmottaessamme paikkaamme avaruudessa, mutta maailmankaikkeuden mittakaava pakenee vaivatta ymmärrystämme. Kulttuurihistoriallinen katse avaruuteen Avaruustutkimus on painottunut luonnontieteiden alalle eikä humanistinen näkökulma tule välttämättä ensimmäisenä mieleen avaruuden tarkastelun tieteellisessä kontekstissa. Avaruuden kulttuurihistoria on kuitenkin monipuolinen ja poikkitieteellinen tutkimuskenttä, joka yhdistää...